ziuh avautuu

Viisi ja puoli vuotta. Soudetaan ja huovataan. Erotaan, palataan, erotaan, palataan, erotaan. Kolmas kerta tonen sanoo, eh? Ehkä tämä on nyt sitten nähty. Ei voi ainakaan sanoa, ettei olisi yritetty.

Tuntuu, että olen epäonnistunut ihmisenä, epäonnistunut tässä kunnollisen, suoraviivaisesti etenevän ihmisen prototyypin roolissa, jossa edetään vauvasta leikki-iän kautta kouluun, lukioon, ammattiin, seurustellaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin ja sopivan ajan päästä saadaan lapsia, kunhan omakotitalo on ensin saatu valmiiksi.

Ihmiset kyselevät, katsovat pitkään, vähän säälivätkin, taasko tuo erosi, mitäs palasi yhteen sen kanssa, kyllähän se tiedettiin, ettei siitä mitään tule, ihmiset eivät muutu. Taas maksetaan vuokratakuita ja raahataan huonekaluja ja kirjahyllyllinen kirjoja, kyllä siellä sitten pitää asua se vuosi vähintään vaikka hampaat irvessä yms yms yms.

Tänään äiti kysyi, että mitenkä näitä huonekaluja sitten muutetaan, mistä auto. Sanoin että vittuako tässä mitään sen kummallisempia autoja tarvita, henkilöautolla mennään ja ehkä peräkärryllä. Seuraava kysymys oli, miten saan huonekalut siirrettyä nykyisestä asunnosta autoon kuljetusta varten. Öö, no kai me nyt kahteen pekkaan ne saadaan, kun ollaan kahdestaan aika monta muutakin muuttoa tässä tehty. Porukoilla tuntuu olevan sellainen ajatusmaailma, että kun tässä nyt sitten ollaan eroamassa niin sehän tarkoittaa sitä, että ollaan kauheissa riidoissa, toista ei voi auttaa muutaman huonekalun kantamisessa ja tätä toista eron osapuolta ei sitten tästä eteenpäin tyyliin enää nimeltä mainita. Yks päivä puhuin äidille, että olen vähän miettinyt Nikin kastroimista, kun toisten koirien kanssa käyttäytyminen on niin dominoivaa ja koko ajan vaan yritetään hyppiä selkään ja alistaa. Äiti siihen sitten, että nii-in, se vois olla ihan hyvä (tyyppi ei tiedä koirista hevonpeetä). Sanoin sitten vaan, että tämä eron toinen osapuoli, joka myös puolet koirasta omistaa, on tätä leikkausajatusta vastaan. Paskaako se hänelle sitten enää kuuluu, sullehan se koira jää, oli äidin kommentti. No niinpä, mutta musta tuntuu silti kurjalta mennä leikkaamaan koira, joka ei virallisesti - vaikkakin kyllä käytännössä kuitenkin - ole sataprosenttisesti mun koira. Koska kuitenkin tässä varmaan törmätään koiratapaamisten merkeissä niin tuntuisihan se vähän hullulta, että toinen siinä sitten kattoo, että perkele, eihän jätkällä ole palleja enää!

Joskus tuntuisi ihan kivalta ajatus, että voisi aamulla herätyskellon soidessa heittää puhelimen atomeiksi päin seinää ja vetää peittoa tiukemmin korville, nukkua kunnes auringonvalo tekisi olon tukalaksi, nousta sitten ylös, haahuilla kotivaatteissa koko päivä ja olla ihan toisten ihmisten tavoittamattomissa. Kävisi ulkona vain sen verran, että koira pääsisi tarpeilleen.

Tällainen erakkoajatus on pyörinyt enenevissä määrin päässäni, kun päivisin katselet ja kuuntelet mitä erikoisempaa viheltäjää töissä. Jossain kohtaa tulee sellainen yliannostus/ähkyolo, ettei jaksaisi enää kenenkään pärstävärkkiä tänään katsella eikä varsinkaan kuunnella - ainakaan niitä vittupäitä. Ei silloin, kun itsellä on raskas olo ja kaikki huonosti ja haluaisi vain käpertyä peiton alle koiran viereen nukkumaan pahaa oloaan.

Olen myös erittäin huono tällaisissa solmutilanteissa kertomaan tilanteestani kenellekään, lukuun ottamatta siskoa ja Hilmaa. Kaikkein vaikeinta asiasta on kertoa omille vanhemmilleen. Tuntuu, että ovat tehneet omalla käyttäytymisellään kaikista tällaisten asioiden käsittelystä kovin vaikeaa. Tiedän kuitenkin sen, miten asiaa puidaan, kun en ole enää kuulemassa. Niitä kaikkitietäviä “mitä mää sanoin” ja “kyl mää sen tiesin” -tyyppisiä (todella “helpottavia” kommentteja. Mutta onhan se hienoa, jos on kaikkitietävä meedio. Eihän silloin itse omassa elämässään voi tehdä virheen virhettä.

Tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa. Ennen kirjoitin proosaa, sitten siirryin runoihin. Olen varmaan heittänyt kaikki “romaanini” roskiin. Runot ovat pöytälaatikossa. Toisinaan lueskelen niitä ja yritän päästä oikealle aallonpituudelle voidakseni kirjoittaa niitä lisää. En pääse. Tai jos olen pääsemässä, putoan takaisin tälle tasolle, jossa ei ole mitään runollista. Olen huomannut, että silloin kun olen surullinen tai masentunut, syntyy parhaiten lyriikkaa. Ehkä tässä tilanteessani alkaa olla hyvät ainekset runokokoelman luomiselle - jos jotain positiivista pitää hakea.